Konserttiarvio: Loistava kotimaisten laulujen konsertti Savonlinnasalissa
Oskar Merikanto, Toivo Kuula, Armas Järnefelt, Aarre Merikanto, Leevi Madetoja, Jean Sibelius
Tuuli Takalan ja Tuula Hällströmin konsertin jälkeen oli jotenkin tyhjä olo, tuntui että kaikki oleellinen on nyt kuultu. Monesti tuli mieleen, että juuri noin tuokin ja tuokin kohta pitää laulaa, miksei kaikki laulajat laula niin kun se kerran on niin helppoa. Helppoa tai ei, Takala on saavuttanut ilmaisussaan tason, jota voi vain ihailla. Jo aiemmin, Mustakallio-voiton yhteydessä, äänen kauneus ja taipuisuus herätti huomiota. Sen jälkeen on tullut lisää voimaa, mitä tarvitaankin suurilla oopperalavoilla. Ihmetystä herätti, kuinka voimakkainkin ylä-äänen forte soi korvissa niin miellyttävästi ja pyöreästi.
Takalan äänen perussävy säilyy samanlaisena kaikissa rekistereissä. Hiljaiset pianissimot soivat yhtälailla herkästi ja kauniisti, ääni helähtää rekisteristä toiseen kevyen notkeasti, antaen eväät sävellysten monipuolisille tulkinnoille.
On hienoa että kansainvälistä uraa tekevä laulaja pitää konsertin vain kotimaisista sävellyksistä. Kaikkein perinteisintä osastoa olivat Oskar Merikannon ja Armas Järnefeltin laulut. Juuri näitä lauluja oli todella ilo kuulla herkkinä ja tutkittuina tulkintoina. Tarina kertoo, että kun Sibelius äityi moittimaan Merikantoa, tämä totesi, että ”no, sinunpa laulujasi eivät ainakaan roskakuskit laula”. Tarina kuvaa sitä miten Merikanto halusi olla koko kansan säveltäjä.
Takala ja Hällström olivat löytäneet kuluneesta “Kun päivä paistaa” –laulusta runollisuutta, mitä harvoin kuulee tuon laulun yhteydessä. Tulkinta soljui rennon vapautuneesti, kuten monen muun laulun.
Toivo Kuulan sävellyksissä Takala ja Hällström virittyivät astetta tummempiin tunnelmiin. Erityisen suuren vaikutuksen teki “Paimenet” –laulu, tuntui kuin koko sali pidätti hengitystä sen ajan. Myös Aarre Merikannon kaksi laulua, “Kuutamolla” ja “Kesäyö”, saivat hyvin kauniin ja rauhallisen tulkinnan.
Sibeliuksen “Kukka-sarja” oli kuin kokoelma pieniä koruja, pieniä tarinoita, joissa Takalan äänen notkeus pääsi oikeuksiinsa.
Vankkaa Sibelius-osastoa täydensi Hällströmin hienosti tulkitsema “Des-duuri Romanssi” pianolle.